Maukkaimmat maistelut

keskiviikko 28. syyskuuta 2016

Aitoa Kölniläistä! Sünner Kölsch

Jos vielä muistatte, niin aiemmin maistelin Hospodan hanassa majaillutta Mallaskosken "kölschiä". Koska Kölschiksi saa nimittää vain virallisesti Kölnissä tuotettua olutta, olin hieman ihmeissäni. Eikä se kyllä oluenakaan loppuunsa hirveästi sukkia jalassa pyörittänyt. Mutta nyt kourassa on niin sanotusti ehtaa tavaraa! Katsotaan ja vertaillaan kotimaiseen tuotokseen. Täysin muistipohjalta, sillä eihän sitä enää siellä hospon hanassa ole.



Kölniläinen panimo Sünner on ilmeisesti vanhin Kölsch-tyylisiä oluita tuottava panimo. Panimo on ollut toiminnassa jo vuodesta 1830 saakka ja aloitti ensimmäisenä Kölsch-oluen tuotannon vuonna 1906. Sünnerilla on valikoimassaan Kölschin lisäksi suodattamatonta Hefeweizeniä, lageria ja jonkin sortin tummempaa mallasolutta.

Nytpäs sitten. Mitä se tämmöinen "kölniläinen" on? Alunperin Kölsch lähti liikkeellä hieman sameampana versiona Wieß, eli Kölnin murteella Valkoisesta oluesta. Alkuun Kölsch ei saavuttanut suurta suosiota sillä pohjahiivaoluet levisivät ympäri Saksaa kuin musta surma aikoinaan. Toisen maailmansodan jälkeen Kölnin panimot saivat rakennettua itsensä uudelleen ja Kölschin kotimaanvalloitus voi alkaa uudelleen. Olut saavuttikin pikkuhiljaa enemmän ja enemmän suosiota Kölniläisten suussa. Siitä se sitten lähti nousuun ja saavutti muidenkin Saksalaisten Hefen kangistamat kielet. EU:n suojelukseen Kölsch pääsi vuonna 1997, joka helpotti sen vientiä muualle Eurooppaan ja merien taa. (Wikipedia)


Mutta sit maistellaan! Pullon avasi Herra Jackson.

Vaahto oli volyymiltään melkein kuin jossain portterissa. Niin hienojakoista ja pitkäkestoisen paksua että melkein teki mieli syödä sitä! Väriltään tämä on aika lailla samanlaista kuin se Mallaskosken versio. Samaan tapaan tummaa olkea. Semmoinen... tavallinen oluen väri. Tuoksu on jossain vielä tuloillaan, tai sitten olen palelluttanut nenäni enkä enää haistakaan mitään.

Maku on monimutkaisempi tapaus. Tässä on joku outo sekoitus perus markettikaljaa, pieni häivähdys saisonia ja loput jotain hedelmää. Maku alkaa sanotaan vaikka Sandelsilla ja päättyy.... johonkin. Tälle jälkimaulle ei oikein löydy vertausta. Alun hedelmäinen makeus kapsahtaa loppupään kuivuuteen jättäen suun napsamaan seuraavaa suullista. Vaahto muuten jättää jänniä pitsikuvioita lasin reunoihin, tämäkin on selvästi osa olutnautintoa!


Maun voi melkolailla tiivistää sanoihin pyöreä, kevyt ja notkea. Humalointi melkeinpä loistaa poissaolollaan, heittäen vain tuhkat perässään kuivattaen suun. Hiilihappojakaan tässä ei sinällään ole. 


Sünner Kölsch on loppuunsa asti tasapainoinen tapaus. Niin sanottu Slow Ride. Maku ei juurikaan muuttunut oluen lämmetessä, vaan pysyi koko yhteisen aikamme ajan omana itsenään. Lempeän hedelmäisenä mutta silti jälkeenpäin kuivakan napakkana. Olut, josta jää aina jano.

lauantai 17. syyskuuta 2016

Öktobärfäst! Eli maistamme kolmea Oktoberfest-olutta.

On taas se aika vuodesta, kun kauppoihin ja ravintoloihin jytkähtää satsi sadonkorjuuolutta. Yleensä se on valtava lava Paulaneria, mutta löytyyhän sieltä myös jotain muutakin. Maistamme siis kaverini Villen kanssa seuraavia kolmea olutta:

Mallaskosken Oktoberrauch, Ayinger Kirtabier ja Mikkeller Oktoberpretzel.
Kaikki Alkon uutusoluita tälle Oktoberfestille.


Ensin rusautettiiin auki Ayingerin Kirtabier. Väri on meripihkamaisen ruskea. Vaahtosi muuten aivan saatanasti, joten oluen jakaminen kahdenkesken vaati pientä suunnittelua.

Tuoksussa tässä ei ole hirveästi annettavaa, mutta maku on täysin eri maata. Alkon esitteen mukainen pieni toffeus on vahvasti mukana. Toffeeseen tarttuu kiinni myös pieni paahteisuus ja maltaat. Maku tuntuu suussa paksulta ja tukevalta, mutta humaloiden pieni kitkeryys keventää tunnelmaa loppua kohden.

Ville: Henkilökohtaisesti löysin toffeisuuden ja kitkeryyden. Hento toffee kruunaa muutenkin erinomaisen oluen.


Seuraavana uhrasimme Mallaskosken Oktoberrauch:in

Väri on tummempi mutta kirkkaampi kuin Kirtabierissä, taipuen tumman lagerin puolella. Tuoksu on savuisen viskimäinen. Mutta savua tässä on se on selvä. Maussakin savu on pääosassa, sivurooleista löytyy sitten kaikkea muuta. Kuten esimerkiksi makeat maltaat ja pienenpieni hedelmäisyys. Vähän lämpöä saadessaan Oktoberrauch avaa itseään paremmin ja hedelmäisyys nousee suurempaan osaan.

Ville: Yllättävän voimakas humalointi ja makeus luovat mielenkiintoisen kontrastin.

 Illan viimeisenä sitten vähintäänkin erikoisennäköinen Mikkeller Oktoberprezel! Etiketti tuo mieleen Batmanin...

Melko suodattamattoman oloista ja tuoksahtaa hieman hiivalle. Maku on oudosti saisoniin viuhahtava ja kiero. Alkon esitteen kuvailemasta "muroisuudesta" en löydä viitteitä. Makeus sotkeutuu hieman juurikin tuohon saisonmaiseen happamuuteen.

Ville: Muroisuus taitaa juurikin viitata tämän oluen makeuteen. Mieleen tulee hämärästi muistikuvia sokeroiduista muroista.

Siinäpä sitten oli tämänkertaiset Oktoberfest-oluet. Näistä kolmesta parhaimman löytäminen on hankalaa, sillä molemmilla on tottakai eriävät mielipiteet. Itselleni parhaimman paikan ryösti lämpimällä savuisuudellaan kotimainen Mallaskosken Oktoberrauch. Ville taasen löysi itselleen parin Ayingerin Kirtabieristä, kehuen sen tasapainoisuutta.

perjantai 9. syyskuuta 2016

Perjantaipullo: Sadler's Red IPA

Viskimaistelusta on selvitty. Kuten jokainen tyä-miäs tietää, perjantaina pitää ottaa perjantaipullo jotta voi olla lauantain vankilassa! Tällä kertaa sentään mennä niin pitkälle, toivottavasti. Jääkaapissani on jojensuun reissun ajoilta saakka pyörinyt Sadler's Red IPA. Ajattelin nyt viimeinkin lähestyä sitä.


Sadler's:n panimo on ollut perustettuna jo rapeat 100 vuotta. Kuuluisa ja palkittu Windsorin linnan panimo perustettiin 1900-luvulla Nathaniel Sadlerin toimesta. Sadlerin "verrattomat" oluet saattoivat panimon kulmakarvat polttavaan nousukiitoon ja panimo on toiminnassa vielä nykyäänkin. Panimo on ollut saman suvun omistuksessa vuosia. Panimo kävi välillä myös poissa toiminnasta, mutta avattiin sitten uudelleen vuonna 2004. Nykyään Sadler's:n panimo sijaitsee Lye:ssä, Stourbridgen luona.



Pullon auki rusahtaessa ilmoille pölähtää maltaan ja humalan sulotuoksut. Tuoksut kuitenkin karkaavat omille teilleen eikä niitä enää löydä vaikka kuinka nenää tuopissa uittaisi. Väri on melkein viinimäisen punainen, läpitunkematon. Kuin lasillinen hurmetta entisaikain jumalien kunniaksi. Eipäs innostuta. Valoa vasten tirkistellessä tästä näkee läpi, väri on silti melko sykähdyttävä.

Etiketti tarinoi: "Red in colour and big in character. A citrus passion fruit and mango aroma leads to a resinous hop character and balanced with a sweet malty finish." Sitrusta, passionia ja mangoa siis luvataan. Suuresta luonteesta taitaa kertoa etiketissä möllöttävä norsu.

Maussa on kyllä vaikka mitä. Ensisijassa mallasta, humala tiukasti housunlahkeessa roikkuen. Tämän perusporukan jäljessä kyllä laahustaa jonkunlaista hedelmää. Oikein makustelemalla voi havaita sen sitruksisen maun, mutta sen sekoittaa herkästi humalan juoniin. Jälkimaku lojuu suussa kauan, makean maltaan huutelu suun perällä antaa oluelle niin sanotun pehmeän laskun.

Sadlersin rIPA on humaloinniltaan lauhkea eikä käy silmille niinkuin jotkut muut IPAt. Maltaiden makeus sotkeutuu hyvin hieman katkeriin humaliin. Tässä IPAssa niitä onkin, seassa on Amarillo, Nelson Sauvin ja Green Bullet -humaloita! Maltaissa melkein samanlainen kattaus; Maris Otter Pale Ale-, Crystal-, Chocolate- ja Vehnämallasta.

Red IPAn takaetiketti tarjoaa myös ruoanlaitto-ohjeita. Kehuskellen, että tällä alella saadaan parhaat hitaasti kypsytetyt ruoat kuten pulled pork. Pitäisi kokeilla joskus.

keskiviikko 7. syyskuuta 2016

Hospodan Viskimaistelu vol 2. Tullamore Dew ja The Balvenie



Viime kerrasta on jo useampi kuukausi. Silloin maisteltiin "lapparia" eli Laphroaigia neljän lasin verran. Tämän kerran maistelun veti, varsin onnistuneesti, herra nimeltään Jyri Pylkkänen. Kertoi myös toimivansa portfoliomanagerina. Mikä se sitten tässä yhteydessä onkaan. Maistelussa ei kerrottu miltä asioiden kuuluisi maistua, vaan annettiin itse kunkin tuohiturvan keksiä maut itse!

Tullamore Dew & Brew          


Pämppärää! Nyt juotiin kuutta eri sorttia, joista kolmen Dew:n kanssa opeteltiin oluen ja viskin makujen yhdistely. Ei sentään pilattu hyvää viskiä sotkemalla siihen olutta, vaan tarkoitus oli keksiä että mikä kolmesta eri oluesta sopii hyvin minkäkin viskin kanssa ja kuinka maut muuttuvat.

Tullamore Dew Originalin, 12 vuotiaan ja Phoenixin kavereina oli tarjolla Holbaa, Mallaskosken HopGunia ja stoutteja edusti Guinness. Tämä koko ajatus oluen ja viskin yhdistelemisestä tuli aivan puskista. Joskus olen kuullut "syvyyspommeista" tai "uppotukeista", mutten ole sellaista maistanut. Otin tekniikan kyllä mielenkiinnolla vastaan.

Ööli+viski -comboilu meni eteenpäin melkoisella vauhdilla enkä oikein meinannut pysyä perässä. Yritän silti saada muistiinpanoistani selvää.

Dew & Brew on irlantilaisen Tullamoren oma keksintö, eikä suinkaan Hospodan baarimestarin kikkailua. Aloitimme maistelun tuiki tavallisesta irkkuviskistä, Tullamore Dew:stä.

original noshadow new 
Tullamoren oman kylän mehu. Tässä on myös kolmea eri tislettä. Itsessään Dew oli melko pehmyt, niin sanottu perusviski mitä voi juoda melko huoletta. Holban kanssa sekaisin hörpättäessä viski kuivattaa oluen maut, tehden siitä rapsakkaa. Mallaskoski sitten taas saa viskistä hyvin lisäpontta hedelmäkattaukseensa. Dew ja Guinness olikin sitten erikoisempi tanssipari. Viski raahaa Guinnessiin jälkimakuun kahvin takaisin ja nostaa sen suoraan eturiviin ja jättää sen norkoilemaan siihen.
12yr noshadow new 
Kierrossa seuraavana oli sitten tämä Tullamoren kakstoistavuotias Special Reserve. Aivan kuvanmukainen ei maistelussa käytetty pullo ollut, mutta eiköhän tuo samaa tavaraa ole. Erona edelliseen tässä on se, että sekoitteessa on suurempi osa "pot still" ja mallasviskejä. Special reserveä on myös kypsytelty enemmän Sherry- ja Bourbon -tynnyreissä.

Mieleen jäi viskin tuoksussa häilyvä hunaja. Maistelun tahdin kiihtyessä en ennättänyt kokeilla 12v:tä kuin Holban ja Mallaskosken kanssa. Holba ei tullut tästä yhtään sen kauniimmaksi, mutta Mallaskosken Kölschiin viski tuo enemmän makeutta. Kaikki katkeruus häviää ja suun valtaa lämmin kattaus hedelmää, ehkä sitä hunajaa kans.

Sitten vuorossa Dew & Brew -setin viimenen.


phoenix noshadow new 
Phoenix on tehty vuoden 1785 ilmapallo-onnettomuudesta lähteneen kylää tuhonneen tulipalon muistoksi. Kuvaten Tullamoren nousun tuhkista kuin feeniks. 55% alkoholivoltit ovat koko setin tömäklöimmät ja se kyllä tuntui. Tätä en myöskään ennättänyt maistaa kuin Mallaskosken ja Guinnessin kanssa.

Mallaskosken kanssa tanhutessa Dew on samoilla linjoilla kuin edellinenkin. Kölssi saa tästä vielä enemmän hedelmää kantaakseen ja ottaa kasvoilleen heleän, katkerovapaan hymyn. Guinnessin kanssa viski painii samassa sarjassa eikä kumpikaan oikein pääse niskan päälle. Korkeintaan saavat muokattua toisiaan pehmeämmäksi.

Siinä oli Tullamoren Dew & Brew -setti. Mielenkiintoinen idea ja toteutus. Esittelijä neuvoi kokeilemaan erilaisia viskejä ja oluita. Jonkunlaisena nyrkkisääntönä voinee pitää sitä, että yrittää valkata vastakohtaisia juomia. Esimerkiksi raskaan ja savuisen viskin kaveriksi siis voisi sopia jokin pale ale.

The Balvenie             

Sitten loikataan Irlannista Skotlantiin. Balvenie on Skotlannin ainut viskitislaamo jossa on vielä toiminnassa ja käytössä oleva mallastuslattia, eli siellä ohran mallastaminen ja kuivaaminen tehdään vielä ihan perinteisin menetelmin. Vähemmällä turvesavulla vieläpä. Tislaamossa tehdään kaikki itse ja viskiin käytettävät ohratkin on peräisin lähipelloilta.

 
Ensinnä maistettavana oli 12 vuotias Doublewood. Kypsytyksen aikana viski on siirretty tammisesta viskitynnyristä toiseen tammiseen sherrytynnyriin. Suussa ensin makeahko, mutta jättää jälkeen rasvaisen ja oudon hedelmäisen jälkimaun joka roikkuu kielellä pitkään. Niistä hedelmistä ei kyllä tiennyt että mitä ne oli.

 
Toisena rivissä oli seitentoistavuotias tuplapuu. Valmistettu ja kypsytelty samalla periaatteella kuin pikkuveljensä vaihtamalla tynnyreistä toiseen. Makuna taas tämä on ihan toista maata. Viskin mausteisuus räjähtää kielelle kuin chilipommi, kuitenkin laantuen myöhemmin. Kaiken räiskeen ja tulisuuden jälkeen maku muuntuu itseasiassa melko raikkaaksi ja kipuaa nenään. Varmaan hyvää yskänlääkettä tämä!

 
Viimesenä, muttei vähäsempänä sitten arvokas 21 vuotias PortWood. Lisämakua ja luonnetta tähän on haettu kypsyttämällä viskiä Portviinitynnyreissä. Viereisestä pöydästä kuuluu kommentti, että tämä tuoksuisi ihan Remy Martin konjakilta. Itse en tiedä kun en ole konjakkeja niin juonut. 

Edelliseen verrattuna tämä on kuitenkin täysin erilainen. Ilmeisesti viskit pehmenee vanhetessaan. Siinä missä 17v läppäisi suoraan kasvoille, tämä sentään kättelee ennen kuin huitaisee. Hyvin pehmeä ja pyöreän lempeä maku. Tätä joisi ihan mielissään. Vaatisi kyllä sen nojatuolin, hyvän kirjan ja takkatulen. Kivilinnakaan ei olisi pahitteeksi.

Siinäpä ne tällä kertaa. Mielenkiintoista settiä ja odottelen innolla seuraavaa maistelua. Kiitoksia Hospoda Koruna tästä mahdollisuudesta!