Hospodan Kausihanassa: O'Hara's Winter Star Spiced Rye Pale Ale

Uudenvuoden pirskeet jyktkyttävät koko ajan likemmäs ja likemmäs. Kohta taivaan täyttää valo sekä pauke, ja paniikki jokaisen koiran. Mutta ennen kuin vuosi muljahtaa seuraavaan, on Hospoda Korunan kausihanaan vaihtunut asukas. Irlantilaisen Carlow Brewing Companyn O'Hara's Winter Star.

Oluen panemisella on Irlannissa pitkät perinteet. Jo 1700-luvulla irkut panivat täyttä häkää, mutta ilman humalaa. Ajan saatossa Briteissä ja Amerikassa alkanut käsityöläisoluiden ylösnousemus saavutti myös Irlannin. 90-luvun alkupuolella O'hara:n suku muutaman muun olutintoisen yrittäjän kanssa päättivät astua areenalle nostaakseen Irlannin olutmaailmankartalle.

Öhm, totta puhuakseni oletin Winter Starin olevan tummempaa. Pale Ale -tyylistään huolimatta. Väri viittaakin vahvasti Amber alen suuntaan. Nätin väristä kuitenkin! Nenään tuopista nousevat humalan kuiskaukset. Seassa ehkä hieman ruismaista happamuutta, kuten asiaan kuuluukin.

Maku onkin sitten kinkkisempi tapaus! Tuotekuvauksen mukaan Winter Star on maustettu muun muassa kanelilla ja appelsiininkuorella. Nämä perinteisien joulumausteiden kuuloiset tykötarpeet antavat tälle nektarille hyvin omintakeisen makumaailman.

Hankalahan tästä on rueta makuja erottelemaan! Ensinnäkin suuhun pölähtää happaman makea tyrsky. Ensimaininkien jälkeen seuraa nopea pisto sitruksista makeutta joka hiipuu nopeasti viipyilevään kuivakkuuteen. Melkoinen vuoristorata, kaikki tämä vain sekunneissa!

Aikaisempiin kokemuksiini rukiilla maustettuihin oluisiin verrattuna Winter Star on omaa kastiaan. Yleensä esimerkiksi ruis-IPA:t yms. omaavat paksuhkon ruisleipätaikinamaisen happamuuden. Mutta O'Hara's Winter Star:in ruis on nopea ja saattaa jäädä helposti huomaamatta. Appelsiininkuoren sitruksinen makeus lempeyttää olutta sopivasti samalla kun kaneli lämmittää ja jättää suuhun napsuvan tunteen.

Vain nelosoluen vahvuisena tämä ei ole turhan "viinainenkaan". Oikein makoisaa tavaraa, suosittelen lämpimästi!

Hospoda Korunan Kausihanassa: PÄSSI! Siis Mufloni Joulupässi

Joulumieli on saapunut Hospoda Korunaan sarvekkaassa muodossa. Kausihanaan on nimittäin tullut mäkättämään Beer Hunter's -panimon Mufloni Joulupässi! Tämä ei nyt ole semmoinen olkinen pukki mikä tuntuu roihahtavan aina tuolla länsinaapurissa vaan...

 

No ei nyt sentään.

Kuvauksen mukaan tämä porter-lajinen pässi on maustettu kookoksella ja humaloitu Columbus-humalalla. Mutta antaahan hyvän ensin lämmetä. Nämä kun tuppaavat olevan hanasta suoraan juotuna vähän turhan kylmiä eikä kaikki maut ja aromit pääse täysin oikeuksiinsa! Porterithan pitäisi tarjota jotakuinkin 6-8 asteisina.

 

Kuitenkin lämmön ja tunnelman nousua odotellessa voi jo koittaa urkkia tavaran tuoksumaailmaa. Ensinnäkin nenään loikkaa tumma kahvi ja vähintään yhtä tumma suklaa. Tuoksun puolestakin tämä lupaa vahvaa runkoa ja paksua tuntumaa.

Makuna sitä kahvimokkaa on vielä runsaammin! Toisin kun voisi olettaa, kahvin mukana ei tarjotakkaan pullaa vaan napakka naukku humalaa. Nyt kun tavara on hiukka lämmennyt, voi hitaasti ja hartaasti makustelemalla havaita Joulupässin makeamman puolen. Josko se kuvauksessakin mainittu kookos siellä kummittelee? Maku on kuitenkin enemmän hunajaisen toffeinen, semmoinen tuhti.

Joulupässi jättää suuhun paksun "kerroksen" mokkaa. Kookos itsessään jäi kyllä nyt pahasti kokematta, mutta ehkä se sekoittui kaikkeen muuhun niin ettei sitä enää voinut erottaa omana itsenään. Porteriksi humalat napsuvat mielestäni melko sopivasti, vaikka joku puristi varmaan nokkaansa nyrpistäisi. Kuuden rosentin alkomaholit töpäköittävät makua omalta osaltaan.

Ei ollenkaan huono!

Tämän maistelun osalta Pohjahiivat painuvat maaseudulle Joulunviettohon mässyttämään mahan täyteen kinkkua. Toivotamme kaikille lukijoille oikein antoisaa Joulua ja onnellista uutta vuotta! Juokeehan olutta, mutta kohtuudella!

Vaihteeksi talvea: St. Peter's Winter Ale

Otetaampas tähän väliin vuodenaikaan sopivampi olut ettei mennä ihan väärällä tavaralla väärään aikaan. Onhan kuitenkin jo talvi ja ulkona peräti lunta ja pakkasta! Eihän sitä silloin passaa hörppiä mitään kesäoluita kuten raikasta vehnää tai muuta hässäkkää!

St. Peter's:in panimo sijoittuu Englannin Suffolkiin. Panimo omistaa vuoteen 1280 ajoittuvan ikiaikaiseen St. Peter's Hall:in, jossa tätä nykyä toimii panimoravintola. Panimo itsessään rakennettiin vasta vuonna 1996, mutta nostaa edelleenkin vetensä Hall:in noin 700 vuotiaasta kaivosta jossa vesi on pysynyt hyvänä ja takaa panimon oluille hyvän maun. St. Peter's:in käyttämä, lääkepullomainen ovaali pullo on tarkka kopio Gibbstownin Thomas Gerrardin vuonna 1770 luomasta pullosta.

Pyhän Petterin talviale vaikuttaa rehellisesti portterimaiselta. Värikin on jopa yllättävän tummaa kun oletin sen olevan enemmän punakkaa! Tuoksu lupailee kovasti tummaksi paahdettua ja makeaa mallasta, mutta myös jotekin kahvimaisia vivahteita. Hassua...

Pullon takaetikettiä syynätessä Winter Alen sanotaan olevan "syvän rubiininpunainen". Itseasiassa kyllähän se sitä on. Värin löytäminen ainakin tämän mallisessa lasissa vaati avukseen taskulampun jolla tykittää valoa lasin läpi. Kyllähän se on punainen. Hyvin, hyvin, HYVIN tummanpunainen.

Makuasioista kiistellessä voi huomata, että Winter Ale on ulkonäköään lähempänä Porteria! Maku on hyvinkin paahteinen ja tumma, muttei suinkaan yhtä paksun oloinen tai peräti tunkkainen kuin jotkut Porterit. Kuuden ja puolen rosentin alkoholipitoisuus morjenstelee mennessään, mutta ei anna kiinnittää itseensä liikaa huomiota. Huomion ottavat juurikin mainitsemani maltaat, jotka yllättävät kahvimaisilla vivahteillaan. Kuivaa katkeroa kekoon kantavat humalat, joita Winter Alessa on maltillisesti.

Mitään kauhean talvista en tästä kyllä nyt löydä. Ehkäpä käsitys "talvisista mauista" on erilainen meille suomalaisille kuin briteille. Mutta sitten taas, eihän tämä olekaan mikään jouluolut. St. Peter's:in jouluolut on sitten asia erikseen ja jää maistettavaksi jonnekin tulevaisuuteen, Winter Ale on kuitenkin, jälleen kerran, hyvä sekoitus tummaa porteria ja tavallista alea. Tummaakin tummemmanpunaista ja maistuvaa. Kippis, ja älkää hukkuko hankeen!

Marjaisaa! Panimo Hiisi - Kratti

Tryy! Olisi viimeinkin aika alkaa hoitelemaan pois tuota turhankin suureksi paisunutta "backlogia" näiden maisteluiden osalta. Jääkaappi on kohta puolillaan kaikennäköistä maistettavaa eikä kaikkeen meinaa millään löytää sopivaa saumaa maistella. Mutta nyt!

"Kratti metsän mielipuoli. 

Yksisilmä - kummajainen.

Nauraa kannot kumisevat,

kuin varjo seuraa kätkössänsä."

Hiisin oluille tyypilliseen tapaan etiketissä on siis loru. Musiikkisuosituskin löytyy, eli Mr. Oizo - Analog Worms Attack. Laitetaampa päräjämään samantien. Kratti on siis marjaisa saison johon on sotkettu kotimaista mustaherukkaa ja puolukkaa. Luvassa on siis varsin mielenkiintoinen setti.

Kratin väri on itseasiassa punaisempi kuin mitä kuva antaa ilmi. Luulin aluksi kaatavani lasiin pelkkää viinimarjamehua! Tuoksu antaa ilmi saisoneille ominaisen hapokkuuden ja keveän marjaisuuden. Ainakin se mustaherukka löytyy jo ihan nenällä aistien. 

 Ootteko ikinä hörpännyt herukkamehua ns. raakana suoraan pullosta? Siis ilman lisättyä vettä ja sokeria? Kratin makumaailma on hyvin, hyvin lähellä tätä. Muttei ehkä yhtä irvistyttävä ja puistattava. Saisonmaisen hapon kintereillä kirmaa tunnetusti kirpakka puolukka. Puolukan jälkimainingeilla tulee sitten se kaikille tuttu mustaherukka, tai meikäläiselle mustaviinimarja. Suodattamattomana Kratissa on tallella kaikki kiva, eli hiivat yms tauhka.

Hapoista puheenollen, Analog Worms Attack on melko happoisaa musaa. Hapokkaat musamäiskeet hapokkaalle oluelle! Nyt sopii! 

Panimo Hiisin Kratti lunastaa kyllä etikettinsä sanat ja meningin. Kirpsakkaa on. Melkein limpparimaista, muttei läheskään yhtä imelää. Marjoista tulee hyvä säväys saisoniin, vielä parempi kun kyseessä on kotimaiset maamme marjat! Kyllä tätä juo. Ehkä menisi paremmin helteisenä kesäpäivänä kuin näin joulukuun puolessavälin, mutta mitäpä pienistä. 

Hiisi suosittelee Krattia nautittavan "vuohenjuustosalaatin tai vaikapa belgialaisten vohveleiden ja kermavaahdon kanssa". Kokeilkaapa joku ja kertokaa sitten minulle!

Kausihanassa Hospodan: Malmgård Eldorado Brown Ale

Voi kuulkaas! Meikäläinen on tässä lähiaikoina räikänyt "oikeissa töissä" niin raivolla, ettei ole jäänyt aikaa eikä energiaa edes oluelle! Ei kai ollut liian ikävä?

Mutta nyt loin itselleni aikaa ja könysin tuttuun ja turvalliseen Hospoda Korunaan nuuhkimaan uusinta kausihanatuotetta. Kyseessähän on Malmgårdin Eldorado Brown Ale! Eldoradosta tulee aina mieleen se jokin etelä-amerikan intiaanien tarunhohtoinen kaupunki missä kaikki on kultaa. Jopa kalja.

Kappas perkele, ruskeaahan se! Vieläpä melko sakean oloista sellaista.

Tuoksun puolesta Eldorado ei tarjoa oikein minkäänlaisia elämyksiä. Tai sitten nokkani on niin ummessa ettei sillä haistakaan. Mutta makunsa puolesta Eldorado on hyvinkin alemainen, yllätyysh! Kun vielä vähän makustelee, paljastuu oluesta vivahteita sekä rapsakasta Pale Alesta että tömäkämmästä Porterista. Tästä makumaailmojen yhdistelmästä päättelen värinkin tulleen.

Kuvailisin makua myös pähkinäiseksi. Hieman saksanpähkinäinen tai mantelimainen maku uhkaa jäädä vähän taka-alalle, mutta Eldoradon kitalakeen kipuava humalointi tuo sen esille varsin hyvin. Kaiken tämän viimeistelee suuhun haikuamaan jäävät lempeä humalan katkero ja makeahkot maltaat.

Lämmetessään Eldorado paljastaa kultansa. Maltaat ottavat selvästi hieman suklaisemman asennon ja humalointi saa hedelmäisemmän otteen. Tätä ei siis todellakaan pidä kiireessä hörsiä, vaan antaa itsensä rauhoittua oluen ääreen. Olutkin kiittää!

Malmgårdin Eldorado Brown Ale ammentaa makuaan sopivasti Pale Alejen ja Porterien maailmoista, ottaen molemmista parhaat palat ja sotkien niitä keskenään silmäkulmat pilkettä täynnä. Loistava naposteluolut joka paranee kokoajan!

Hospon Kausihanassa: Suomen paras olut 2016

Ensinnäkin; Voi perse! Edellinen kausihanaolut olisi ollut Milk Stout mutta enhän minä tiennyt! Uutiset eivät yltäneet tynnyriini saakka joten se ennätettiin lipsiä parempiin suihin ennen kuin ennätin paikalle. Mutta onneksi nyt hanassa on jo uusi asukas: Vuoden 2016 Suomen parhaaksi olueksi valittu Mufloni Pilsner!

Muffloni Pilsner on ollut tuotannossa jo kauan, joten ihan uusinta uutta tämä nyt ei ole. Beer Hunter's:in ekaa, vuoden 1998 vaaleaa lageria voisi kuvailla pilsiksi, sillä siinä satsissa oli kuulemma mennyt humalointi hieman reiluhkonlaiseksi.

Nyt niin sanottu suomenmestari on karauttanut Hospoda Korunan kausihanaan. Olo on varsin juhlallinen kun olut tarjotaan arvokkaasti korkeassa pikarissa, komean vaahtokruunun saattelemana. Jo nyt huomataan, että Pils on samea ja pimeään talvi-iltaan sopivasti pirteän kellertävä. 

Tuoksussa Pils tarjoaa raikasta kukkeuttaan, samalla nenään kantautuu vieno hiivaisuus mikä voi olla ominaista tai sitten ei. Nenäni vahvistaa lasin nesteen olevan selvää laatukamaa.

Makua voisin kuvailla kuivakaksi ja happoisen raikkaaksi. Lempeästi rouskaiseva humalointi lyö tahtia makukimaralle, josta löytyy muun muassa sitruksisuutta, maanläheistä olkea ja kielenkantoja ravistavaa kitkeryyttä. Mufloni Pilsner on itseasiassa hyvinkin hapokas olut, muttei sentään mitään limonadia. Silti tätä voisi kuvitella juovansa myös helteisenä kesäpäivänä, mutta myös näin marraskuun pikkupakkasilla.

Shaker-lehden artikkelissa kerrotaan, että Suomen Paras Olut -kilpailun tuomaristo on kuvaillut Pilsneriä näin: "Vaalean keltainen, kultainen, selkeä, ihastuttava, kepeä, sitruksinen ja moderni."

Empä tässä voi kuin kompata arvoisan tuomariston kuvailua. En osaisi paremmin sanoa. Helppo pilsner ilman sen kummempia temppuja tai kiemuroita. Käykäähän maistamassa mestaria!

Näläkämaasta kajahtaa! Luotikuja IPA "Magnum"

Täh? Kajaanilaista olutta? Maistuukohan siinä se kuuluista kainuulainen kateus ja jurous? Tuleeko siinä ilmi sanonta "mitäpä se hyvejää"?

Näihin kysymyksiin rientää vastaamaan Kainuun oma panoporukka, Nälkämaa. "Tähkästä tuoppiin"-sloganinaan käyttävä Nälkämaa kokee tehtäväkseen tuoda nykyistä enemmän maukasta olutta kajaanilaisten ja kainuulaisten ulottuville, mutta myös muuallekin suomeen! Toiminta on vielä "kiertolaispanimo"-periaatteella, eli ideat ja reseptit tulee omasta päästä mutta itse paneminen tapahtuu toisaalla. Tällä hetkellä hyväksi yhteistyökumppaniksi on muodostunut pirkanmaalainen Hopping Brewsters -panimo.

Kajaanin surullisenkuuluisalta baariväliköltä nimensä lainaava Luotikuja IPA on jo ennättänyt toiseen sukupolveen. Nälkämaan esikoisena toiminut ensimmäisen sukupolven Luotikuja tuli ilmoille Saint Kukkoon 27.1.2016. Janoinen sekä oluttietoinen suomen kansa ryysti ekan satsin loppuun hyvin pian. Nyt lisänimen Magnum saanut Luotikuja on tehnyt paluun entistäkin töpäkämmällä humaloinnilla!

Luotikuja IPA on melkoisen tumma, muttei ihan black IPA nimikkeen veroinen. Väri on ehkä parhaiten kuvattuna tumman järviveden oloista. Sameaa ja kotoista. Nuuhkaisemalla nenäänsä saa sen entistä reilumman humaloinnin kädenpuristuksen. Tuoksussa on havaittavissa rehevää ruohoisuutta ja citran sitruksista kirpeyttä.

Lupaukset pitävät paikkansa! Humaloinnissa löytyy. Topakkuutta on reilusti, eikä edellisen satsin ominaista vahvaa ruisleipätaikinan makua ole niin helposti havaittavissa. Magnumin luotsaaman humalarynnäkön jälkimainingeissa leijailee jo tuoksussa esittäytynyt ruohoisuus. Humalointi koukkaa suun perältä myös nenään, joka pitkittää makuelämystä oikein mukavasti. Jälkimaku on hassun maltainen joka tuo mieleen kerman. Saattaisin pistää tämän jonkun käytetyn humalalajikkeen syyksi, en vain tiedä minkä.

Luotikuja IPA "Magnum" on rosenteiltaan kuitenkin 5.6%, mikä tekisi pullotavarasta auttamatta Alkokamaa. Pullossa tätä ei kuitenkaan tulla varmaan ihan heti löytämään. Ellei Nälkämaan pojat keksi jotain erikoista. Tällä hetkellä tätä on siis tarjolla ainakin Kajaanin luotikujalla, Saint Kukon hanassa.

Blogin kirjoitushetkellä Luotikujaa oli Kukossa vielä jäljellä noin 12 tankillista. Mutta mikäli vanhat merkit käyvät toteen, ne eivät riitä jouluunkaan saakka. Joten; Mars Kukkoon ja kulttuuria tuoppiin!

Höhöhö Iisalmesta: Olvi Xmas IPA

On vasta marraskuun alku mutta joulu alkaa jo pikkuhiljaa kuumottelemaan ihmisten mielissä ja kauppojen äänentoistojärjestelmissä. Joulun uhkaava lähestyminen näkyy myös oluthyllyissä, sillä sinne ovat panimoiden omat tontut roudanneet kaikennäköisiä jouluoluita. Aloitan oman jouluolutkauteni hörppäämällä tätä paljon puhuttua Olvin Xmas IPAa. Ihan vaan koska kaikki muutkin!

Olen kuullut tästä IPAsta paljon kaikenlaista. Suurimmaks osaksi kehuja. Myös Hospodan baarimikko on kehunut Xmas IPAn makua ja samalla päivitellyt nimivalintaa. Katsokaas kun sana "xmas", eli väännös sanasta christmas eli joulu, rajaa oluen myynnin melkeinpä pelkästään joulusesongin ajalle. Tavaraa kun kuulemma saattaisi juoda ja myydä ihan vaikka koko talven. Miksi Olvin tuotesuunnittelijat ovat näin päättäneet, sitä en edes minä savolaisena tiedä.

Humalaa Xmasiin on tuupattu kolmea laatua; Opal, Kazbek ja Comet. Näistä Comet on minulle edes etäisesti tuttu. Oluttyypiksi on tölkkiin merkattu "Red India Pale Ale", mikä kyllä on varsin osuva nimi tälle hyvinkin jouluisan väriselle ohrajuomalle!

Näin ensialkuun, xmas kuohui varsin mallikkaasti. Jopa niinkin etten uskaltanut kerralla koko tölkkiä huiskauttaa lasiin. Ensipölähdys nenän alla tuo esiin humaloita ja mallasta. Ehkäpä myös jonkinasteista jännän jännää sitruksisuutta tai muuta kirpeyttä. Hmm...

Tämä jouluipa seuraa makunsa puolesta samoja jälkiä kuin aikaisemmat "Iisalmi Pale Alet". Olemalla humaloinniltaan Savolaiseen tyyliin lupsakka, mutta muuten maultaan niin kiero ettei siitä meinaa saada selvää.

Parempi siis ilmeisesti lyödä itsekin Savo-vaihde silmään, Lentävä Kalakukko soimaan ja niin sanotusti tolohottee tiukemmin!
*runts*
Kah, no voe! Tietänöökköön tuota Iisalamen ukot itekkään mimmosen olvin ovat panna hytkäättänneet. Humaloennin puolta jos kopasoo, niin suattaapihan tuo männä kuitennii sinne entistä lupsakkaampaan suuntaan. Tässä ikkäänkuin on sitä joolun taekoo, on se sen verran lämpösän ja mausteisen olosta. Maltaetannii on laetettunna, silleen just parraelleen ja oekeen pönkkeemään sitä makua. Oekeen kuule jiäp suuhun haekuammaan nuo maut, voe tokkiisa!

No eehän ne iha läpiä oo piähäsä puhuna ne aekasemmat arvostelijat. Livakkata on! Hospotannii immeiset olj ihan oekeessa siinäi mielessä, jotta kyllä tätä tulloopi ikävä jahka tästä joolusta selevitään ja äksmas IPA hävitettään hyllyiltä poes poekkeen. Mutta siihe asti pittää naattia!

Hospoda Korunan kausihanassa sauhuaa: Teerenpeli Sauhusanttu -savuolut

Kuka muistaa joskus hämärältä 90-luvulta sellaisen Pikkukakkosen yhteydessä näytetyn lastenohjelman nimeltään Sauhusanttu? Noh, nyt tämä kaikkien lämmöllä muistama ja uunissa asuva omakotitonttu on nesteytetty ja laitettu hanaan kaikkien riemuksi! Sauhusanttu on saapunut tonttuilemaan myös Kajaanin Hospoda Korunan kausihanaan.

Panimo ja tislaamo Teerenpeli on lähtöisin Lahdesta, samannimisen ravintolan tiloista. Ensimmäisen panimon tuotanto oli vaatimattomat 60 litraa. Kapasiteettia on sittemmin kasvatettu ensin 1500 litraan ja siitä ylöspäin. Vuonna 1995 alulle pantu Teerenpeli onkin yksi Suomen ensimmäisistä pienpanimoista! Vuonna 2002 tapahtunut laajennus aloitti myös Teerenpelin tislaamotoimminnan. Vuonna 2014 panimo vietti 20-vuotis juhlavuotta. Teerenpeli on siis tullut jo hyvinkin miehen ikään!

Sauhusanttu on tyyliltään savuolut. Kuten arvata saattaa, savuoluet ovat savuisia. Lajinsa edustajista tunnetuin on ehkä Saksalainen Aecht Schlenkerla Rauchbier, joka on savuisuudessaan täysin omaa luokkaansa olemalla hyvin savustettu ja rukiinen. Teerenpeli luokittelee Sauhusantun "puolitummaksi, mukavan savuiseksi lagerolueksi".

Mutta paneudutaampa nyt tähän edessäni olevaan tuopposeen.

Sauhusanttu on väriltään varsin jouluinen. Tummanpunaisuudessaan se melkein hätyyttelee punaviinejä! Ilmasta aistii riihirukiisen savuisen aromin, kunhan malttaa kurottaa nenäänsä tuopin reunojen sisäpuolelle. Santtu pitää päässään myös ohuehkoa, mutta varsin pitkäkestoista ja itseriittoisaa vaahtokruunua.

Maku jäljittelee tuoksua, muttei aivan lunasta sen laatimia lupauksia. Santtu on ensialkuun erikoisen marjainen. Lienenkö pahasti väärässä jos oletan marjaisuuden olevan mustaherukkaa? Marjan kintereillä rymyää se kuuluisa riihiruis. Savuisuus on kuitenkin melko lempeä ja kevyt, eikä se jää pyörimään suuhun kuin aiemmin mainitussa saksalaisessa. Humalointi on tässä jätetty tarkoituksella kevyeksi, jotta se ei peittäisi muita aromeja.

Sauhusanttu ei juurikaan muutu vaikka pääsisi vähän lämpiämäänkin. Joten tämä sopii myös kiireettömään nautiskeluun. Tummanpunainen tuopillinen lempeää savua sopii pimeään alkutalven iltaan kuin sormi sieraimeen. Ensilumikin satoi juuri sopivasti kaunistamaan koleaa keliä. Joten mars Hospodaan ja sauhua tuoppiin!

Tummaa tummaan iltaan: Mufloni Appeaua Porter

Välistä on hyvä synkistellä ja ottaa vähän tummempaa. Kuten Porteria. Tämänkertainen tumma löytyi olutvalikoimallaan yllättäneen Lidlin hyllyltä. Siellä onkin ihan tyydyttävästi erilaisia oluita, varsinkin näitä Beer Hunters:in Mufloneita. Kannattaa käydä kattomassa, sieltä saattaa löytyä sullekin jotain hyvää.

Höm. Appeaua:sta ei näköjään löydy virallista tietoa mistään. Beer Huntersin omat sivutkin näyttävät kieltävän koko oluen olemassaolon, eikä Lidlin sivutkaan tätä tunne. Erilaiset olutsivustot kuten Olutopas.info kuitenkin näyttävät Appeauan tuntevan. Kertovat sen olevan muun muassa hedelmäistä, kolanmustaa ja heh, appelsiinista.

 Etiketti tuokin mieleen vanhat jaffapullot.

Jooh, mustaahan se. Oliskin ollu melkonen mielenpuhallus juoda vaaleaa porteria. Mutta mutta, täähän ei vaahdonnut oikeastaan ollenkaan, vaikka yritin saada sen rähisemään lasissa. Pientä kevyen kevyttä pitsiä tuli pintaan mutta se hävisi kuin pieru saharaan. Tuoksukin on jossain maan ja kuun välillä, muttei nenässäni.

Suutuntuma on ennen kaikkea kevyt ja melkeinpä lupsakka. Ensialkuun kielelle tulee suomalainen tuulahdus ruisleipää, mikä on yllättävän yleinen maku portereissa. Jotain hedelmää tässä kyllä on, kun näin vähän lämmiteltynä maistelee. Ehkäpä appelsiininkuorta tai muuta vastaavaa, mihin nimikin ja etiketin ulkoasu saattaa vihjailla. Yleisesti suuhun jää haikuamaan jotenkin lääkemäinen, kuiva jälkimaku joka ei oikein istu mun mieleen.

Aikansa lasissa möllötettyään ja lämmittyään tästä häviää pahin lääkemäisyys, mutta kuivakka jälkimaku säilyy ennallaan. 

En kyllä tiiä. Arvostelu jää vähän vajavaiseksi. Jotenkin niin mitäänsanomaton portteri ettei tästä keksi mitään repäisevääkään. Kuitenkin tätä juo ennen kuin selkään ottaa. Kaipa tää nyt on semmonen ihan jees-kautta-viis porteri, marketeista löytyy kyllä parempaakin.

Syysiltain lämpöä: Hiisi Inki, Inkivääri Pale Ale

Hopsansaa. Viikkoja on vierinyt edellisestä maistelusta joten on aika korjata saldoa. Tällä kertaa vuorossa on jo aikansa jääkaapissani pyörinyt Hiisi Inki -inkivääriolut. Inkiväärioluet ovat olleet minulle pieni mielenkiinnonkohde jo jonkun aikaa, mutta häpeäkseni saan todeta että viimeisin juomani inkivääri"olut" on varsinkin naisten suosiosta nauttiva Ginger Joe. Tämä viiksiolut on kuitenkin lähempänä siideriä kuin olutta.

Jyväskyläläisen panimo Hiisin Inki on pisti silmääni yllätys yllätys, paikallisen Alkon hyllystä. Hiisin tuotteet ovat saavuttaneet kansan ja olutharrastajien parissa hienon suosion niin Suomenuskosta ammentavalla tyylillään kuin eriskummallisilla oluillaan. Harmillisen harvinaista herkkua vain näin syrjässä!

Tässä vaiheessa huomioitakoon, että Inki on GLUTEENITON! Joten myös viljaepäyhteensopivat voivat tästä nauttia!

"Inki neito Inkeroinen,

maasta paennut matkoihinsa."

"Kantoja kummia taivaan yllä, nurjia puitaan painelevi.

Louhen lintuja lennättävi, kutsuja kielillä kirvoittavi - Urjan maalla viimoja veistää, kuutamoa kuumaa sytyttelee."

Näin kuuluvat Inkin avaussanat. Sitten kuuluu *tsih*.

Lasiin lipsahtaessaan Inki esittäytyy ensin kirkkaana ja oljen värisenä, mutta paljastaa sitten suodattamattoman puolensa leyhäyttäen sekaan hieman sameita kiehkuroita. Hajusteenaan Inki käyttää lempeää marjaisuutta inkiväärin jääden tuoksupuolella hieman taka-alalle.

Makuasioissa ollaan jännääkin jännemmän äärellä. Vähän niin kuin olettaisit salmiakin olevan suolaista, mutta sitten syödessä se ei sitä olekaan! Oletin ensialkuun inkiväärin olevan suuressa osassa, mutta Inkin Pale Ale -sukuisuus tunkee läpi kuin lauma vihaisia keskipohjalaisia.

Humaloinnin kuivakka yskäisy kajahtaa suussa ensimmäisenä, hiipuen hiljalleen lempeään hedelmäisyyteen. Käsikirjoituksessa seuraavana oleva inkivääri tulee tässä kohtaa esille kantaen kekoon oman lämpimän tuulahduksensa. Tämä lämpö jää itseasiassa viehkeästi viipyilemään kielenkannoille.

Mutta arvatkaas pojat ja tytöt mitä!? Etiketissä on ruoka- ja jopa musiikkisuosituksia! Neuvona on nauttia Inkiä tulisen BBQ-kananpojan kyytikaverina. Musiikkimausteena sitten taas elektronista poppia, bändisuosituksena joku LCMDF. Etsitääs ja katotaas.

Jaah, no tuota. Musatyyli on melkein tuttu, mutta ko. yhtye outo. Mutta ilmeisesti kyseessä on ihan Suomi-Finland-Perkele kotimainen bändi joten propsit siitä! Hyvin tytöt vetää elektronik myzik! Kun etsimällä etsii, löytyy oluen ja musiikin välillä jotain yhtäläistä. Musiikin energinen fiilis komppaa jotenkin Inkin kuplivaa kuivakkuutta ja lämpöä. Kai tässä on jotain syvempääkin yhtäläisyyttä, mutta kaltaiseni hei-hei-hevimies ei niitä älyä.

Panimo Hiisin Inki oli uusi ja omituinen tuulahdus. Toisaalta varsin hyvä Pale Ale, mutta sitten taas olisin toivonut tältä enemmän potkua. Varsinkin sitä inkivääriä. Joten tällä kertaa annan tälle arvosanaksi kaksi peukkua ja viiksiin tuhahduksen, sillä tämä on enemmän Pale Ale kuin inkivääriolut.

Aitoa Kölniläistä! Sünner Kölsch

Jos vielä muistatte, niin aiemmin maistelin Hospodan hanassa majaillutta Mallaskosken "kölschiä". Koska Kölschiksi saa nimittää vain virallisesti Kölnissä tuotettua olutta, olin hieman ihmeissäni. Eikä se kyllä oluenakaan loppuunsa hirveästi sukkia jalassa pyörittänyt. Mutta nyt kourassa on niin sanotusti ehtaa tavaraa! Katsotaan ja vertaillaan kotimaiseen tuotokseen. Täysin muistipohjalta, sillä eihän sitä enää siellä hospon hanassa ole.

Kölniläinen panimo Sünner on ilmeisesti vanhin Kölsch-tyylisiä oluita tuottava panimo. Panimo on ollut toiminnassa jo vuodesta 1830 saakka ja aloitti ensimmäisenä Kölsch-oluen tuotannon vuonna 1906. Sünnerilla on valikoimassaan Kölschin lisäksi suodattamatonta Hefeweizeniä, lageria ja jonkin sortin tummempaa mallasolutta.

Nytpäs sitten. Mitä se tämmöinen "kölniläinen" on? Alunperin Kölsch lähti liikkeellä hieman sameampana versiona Wieß, eli Kölnin murteella Valkoisesta oluesta. Alkuun Kölsch ei saavuttanut suurta suosiota sillä pohjahiivaoluet levisivät ympäri Saksaa kuin musta surma aikoinaan. Toisen maailmansodan jälkeen Kölnin panimot saivat rakennettua itsensä uudelleen ja Kölschin kotimaanvalloitus voi alkaa uudelleen. Olut saavuttikin pikkuhiljaa enemmän ja enemmän suosiota Kölniläisten suussa. Siitä se sitten lähti nousuun ja saavutti muidenkin Saksalaisten Hefen kangistamat kielet. EU:n suojelukseen Kölsch pääsi vuonna 1997, joka helpotti sen vientiä muualle Eurooppaan ja merien taa. (Wikipedia)

Mutta sit maistellaan! Pullon avasi Herra Jackson.

Vaahto oli volyymiltään melkein kuin jossain portterissa. Niin hienojakoista ja pitkäkestoisen paksua että melkein teki mieli syödä sitä! Väriltään tämä on aika lailla samanlaista kuin se Mallaskosken versio. Samaan tapaan tummaa olkea. Semmoinen... tavallinen oluen väri. Tuoksu on jossain vielä tuloillaan, tai sitten olen palelluttanut nenäni enkä enää haistakaan mitään.

Maku on monimutkaisempi tapaus. Tässä on joku outo sekoitus perus markettikaljaa, pieni häivähdys saisonia ja loput jotain hedelmää. Maku alkaa sanotaan vaikka Sandelsilla ja päättyy.... johonkin. Tälle jälkimaulle ei oikein löydy vertausta. Alun hedelmäinen makeus kapsahtaa loppupään kuivuuteen jättäen suun napsamaan seuraavaa suullista. Vaahto muuten jättää jänniä pitsikuvioita lasin reunoihin, tämäkin on selvästi osa olutnautintoa!

Maun voi melkolailla tiivistää sanoihin pyöreä, kevyt ja notkea. Humalointi melkeinpä loistaa poissaolollaan, heittäen vain tuhkat perässään kuivattaen suun. Hiilihappojakaan tässä ei sinällään ole. 

Sünner Kölsch on loppuunsa asti tasapainoinen tapaus. Niin sanottu Slow Ride. Maku ei juurikaan muuttunut oluen lämmetessä, vaan pysyi koko yhteisen aikamme ajan omana itsenään. Lempeän hedelmäisenä mutta silti jälkeenpäin kuivakan napakkana. Olut, josta jää aina jano.

Öktobärfäst! Eli maistamme kolmea Oktoberfest-olutta.

On taas se aika vuodesta, kun kauppoihin ja ravintoloihin jytkähtää satsi sadonkorjuuolutta. Yleensä se on valtava lava Paulaneria, mutta löytyyhän sieltä myös jotain muutakin. Maistamme siis kaverini Villen kanssa seuraavia kolmea olutta:

Mallaskosken Oktoberrauch, Ayinger Kirtabier ja Mikkeller Oktoberpretzel.

Kaikki Alkon uutusoluita tälle Oktoberfestille.

Ensin rusautettiiin auki Ayingerin Kirtabier. Väri on meripihkamaisen ruskea. Vaahtosi muuten aivan saatanasti, joten oluen jakaminen kahdenkesken vaati pientä suunnittelua.

Tuoksussa tässä ei ole hirveästi annettavaa, mutta maku on täysin eri maata. Alkon esitteen mukainen pieni toffeus on vahvasti mukana. Toffeeseen tarttuu kiinni myös pieni paahteisuus ja maltaat. Maku tuntuu suussa paksulta ja tukevalta, mutta humaloiden pieni kitkeryys keventää tunnelmaa loppua kohden.

Ville: Henkilökohtaisesti löysin toffeisuuden ja kitkeryyden. Hento toffee kruunaa muutenkin erinomaisen oluen.

Seuraavana uhrasimme Mallaskosken Oktoberrauch:in

Väri on tummempi mutta kirkkaampi kuin Kirtabierissä, taipuen tumman lagerin puolella. Tuoksu on savuisen viskimäinen. Mutta savua tässä on se on selvä. Maussakin savu on pääosassa, sivurooleista löytyy sitten kaikkea muuta. Kuten esimerkiksi makeat maltaat ja pienenpieni hedelmäisyys. Vähän lämpöä saadessaan Oktoberrauch avaa itseään paremmin ja hedelmäisyys nousee suurempaan osaan.

Ville: Yllättävän voimakas humalointi ja makeus luovat mielenkiintoisen kontrastin.

 Illan viimeisenä sitten vähintäänkin erikoisennäköinen Mikkeller Oktoberprezel! Etiketti tuo mieleen Batmanin...

Melko suodattamattoman oloista ja tuoksahtaa hieman hiivalle. Maku on oudosti saisoniin viuhahtava ja kiero. Alkon esitteen kuvailemasta "muroisuudesta" en löydä viitteitä. Makeus sotkeutuu hieman juurikin tuohon saisonmaiseen happamuuteen.

Ville: Muroisuus taitaa juurikin viitata tämän oluen makeuteen. Mieleen tulee hämärästi muistikuvia sokeroiduista muroista.

Siinäpä sitten oli tämänkertaiset Oktoberfest-oluet. Näistä kolmesta parhaimman löytäminen on hankalaa, sillä molemmilla on tottakai eriävät mielipiteet. Itselleni parhaimman paikan ryösti lämpimällä savuisuudellaan kotimainen Mallaskosken Oktoberrauch. Ville taasen löysi itselleen parin Ayingerin Kirtabieristä, kehuen sen tasapainoisuutta.

Perjantaipullo: Sadler's Red IPA

Viskimaistelusta on selvitty. Kuten jokainen tyä-miäs tietää, perjantaina pitää ottaa perjantaipullo jotta voi olla lauantain vankilassa! Tällä kertaa sentään mennä niin pitkälle, toivottavasti. Jääkaapissani on jojensuun reissun ajoilta saakka pyörinyt Sadler's Red IPA. Ajattelin nyt viimeinkin lähestyä sitä.

Sadler's:n panimo on ollut perustettuna jo rapeat 100 vuotta. Kuuluisa ja palkittu Windsorin linnan panimo perustettiin 1900-luvulla Nathaniel Sadlerin toimesta. Sadlerin "verrattomat" oluet saattoivat panimon kulmakarvat polttavaan nousukiitoon ja panimo on toiminnassa vielä nykyäänkin. Panimo on ollut saman suvun omistuksessa vuosia. Panimo kävi välillä myös poissa toiminnasta, mutta avattiin sitten uudelleen vuonna 2004. Nykyään Sadler's:n panimo sijaitsee Lye:ssä, Stourbridgen luona.

Pullon auki rusahtaessa ilmoille pölähtää maltaan ja humalan sulotuoksut. Tuoksut kuitenkin karkaavat omille teilleen eikä niitä enää löydä vaikka kuinka nenää tuopissa uittaisi. Väri on melkein viinimäisen punainen, läpitunkematon. Kuin lasillinen hurmetta entisaikain jumalien kunniaksi. Eipäs innostuta. Valoa vasten tirkistellessä tästä näkee läpi, väri on silti melko sykähdyttävä.

Etiketti tarinoi: "Red in colour and big in character. A citrus passion fruit and mango aroma leads to a resinous hop character and balanced with a sweet malty finish." Sitrusta, passionia ja mangoa siis luvataan. Suuresta luonteesta taitaa kertoa etiketissä möllöttävä norsu.

Maussa on kyllä vaikka mitä. Ensisijassa mallasta, humala tiukasti housunlahkeessa roikkuen. Tämän perusporukan jäljessä kyllä laahustaa jonkunlaista hedelmää. Oikein makustelemalla voi havaita sen sitruksisen maun, mutta sen sekoittaa herkästi humalan juoniin. Jälkimaku lojuu suussa kauan, makean maltaan huutelu suun perällä antaa oluelle niin sanotun pehmeän laskun.

Sadlersin rIPA on humaloinniltaan lauhkea eikä käy silmille niinkuin jotkut muut IPAt. Maltaiden makeus sotkeutuu hyvin hieman katkeriin humaliin. Tässä IPAssa niitä onkin, seassa on Amarillo, Nelson Sauvin ja Green Bullet -humaloita! Maltaissa melkein samanlainen kattaus; Maris Otter Pale Ale-, Crystal-, Chocolate- ja Vehnämallasta.

Red IPAn takaetiketti tarjoaa myös ruoanlaitto-ohjeita. Kehuskellen, että tällä alella saadaan parhaat hitaasti kypsytetyt ruoat kuten pulled pork. Pitäisi kokeilla joskus.

Hospodan Viskimaistelu vol 2. Tullamore Dew ja The Balvenie

Viime kerrasta on jo useampi kuukausi. Silloin maisteltiin "lapparia" eli Laphroaigia neljän lasin verran. Tämän kerran maistelun veti, varsin onnistuneesti, herra nimeltään Jyri Pylkkänen. Kertoi myös toimivansa portfoliomanagerina. Mikä se sitten tässä yhteydessä onkaan. Maistelussa ei kerrottu miltä asioiden kuuluisi maistua, vaan annettiin itse kunkin tuohiturvan keksiä maut itse!

Tullamore Dew & Brew          

Pämppärää! Nyt juotiin kuutta eri sorttia, joista kolmen Dew:n kanssa opeteltiin oluen ja viskin makujen yhdistely. Ei sentään pilattu hyvää viskiä sotkemalla siihen olutta, vaan tarkoitus oli keksiä että mikä kolmesta eri oluesta sopii hyvin minkäkin viskin kanssa ja kuinka maut muuttuvat.

Tullamore Dew Originalin, 12 vuotiaan ja Phoenixin kavereina oli tarjolla Holbaa, Mallaskosken HopGunia ja stoutteja edusti Guinness. Tämä koko ajatus oluen ja viskin yhdistelemisestä tuli aivan puskista. Joskus olen kuullut "syvyyspommeista" tai "uppotukeista", mutten ole sellaista maistanut. Otin tekniikan kyllä mielenkiinnolla vastaan.

Ööli+viski -comboilu meni eteenpäin melkoisella vauhdilla enkä oikein meinannut pysyä perässä. Yritän silti saada muistiinpanoistani selvää.

Dew & Brew on irlantilaisen Tullamoren oma keksintö, eikä suinkaan Hospodan baarimestarin kikkailua. Aloitimme maistelun tuiki tavallisesta irkkuviskistä, Tullamore Dew:stä.

 

Tullamoren oman kylän mehu. Tässä on myös kolmea eri tislettä. Itsessään Dew oli melko pehmyt, niin sanottu perusviski mitä voi juoda melko huoletta. Holban kanssa sekaisin hörpättäessä viski kuivattaa oluen maut, tehden siitä rapsakkaa. Mallaskoski sitten taas saa viskistä hyvin lisäpontta hedelmäkattaukseensa. Dew ja Guinness olikin sitten erikoisempi tanssipari. Viski raahaa Guinnessiin jälkimakuun kahvin takaisin ja nostaa sen suoraan eturiviin ja jättää sen norkoilemaan siihen.

 

Kierrossa seuraavana oli sitten tämä Tullamoren kakstoistavuotias Special Reserve. Aivan kuvanmukainen ei maistelussa käytetty pullo ollut, mutta eiköhän tuo samaa tavaraa ole. Erona edelliseen tässä on se, että sekoitteessa on suurempi osa "pot still" ja mallasviskejä. Special reserveä on myös kypsytelty enemmän Sherry- ja Bourbon -tynnyreissä.

Mieleen jäi viskin tuoksussa häilyvä hunaja. Maistelun tahdin kiihtyessä en ennättänyt kokeilla 12v:tä kuin Holban ja Mallaskosken kanssa. Holba ei tullut tästä yhtään sen kauniimmaksi, mutta Mallaskosken Kölschiin viski tuo enemmän makeutta. Kaikki katkeruus häviää ja suun valtaa lämmin kattaus hedelmää, ehkä sitä hunajaa kans.

Sitten vuorossa Dew & Brew -setin viimenen.

 

Phoenix on tehty vuoden 1785 ilmapallo-onnettomuudesta lähteneen kylää tuhonneen tulipalon muistoksi. Kuvaten Tullamoren nousun tuhkista kuin feeniks. 55% alkoholivoltit ovat koko setin tömäklöimmät ja se kyllä tuntui. Tätä en myöskään ennättänyt maistaa kuin Mallaskosken ja Guinnessin kanssa.

Mallaskosken kanssa tanhutessa Dew on samoilla linjoilla kuin edellinenkin. Kölssi saa tästä vielä enemmän hedelmää kantaakseen ja ottaa kasvoilleen heleän, katkerovapaan hymyn. Guinnessin kanssa viski painii samassa sarjassa eikä kumpikaan oikein pääse niskan päälle. Korkeintaan saavat muokattua toisiaan pehmeämmäksi.

Siinä oli Tullamoren Dew & Brew -setti. Mielenkiintoinen idea ja toteutus. Esittelijä neuvoi kokeilemaan erilaisia viskejä ja oluita. Jonkunlaisena nyrkkisääntönä voinee pitää sitä, että yrittää valkata vastakohtaisia juomia. Esimerkiksi raskaan ja savuisen viskin kaveriksi siis voisi sopia jokin pale ale.

The Balvenie             

Sitten loikataan Irlannista Skotlantiin. Balvenie on Skotlannin ainut viskitislaamo jossa on vielä toiminnassa ja käytössä oleva mallastuslattia, eli siellä ohran mallastaminen ja kuivaaminen tehdään vielä ihan perinteisin menetelmin. Vähemmällä turvesavulla vieläpä. Tislaamossa tehdään kaikki itse ja viskiin käytettävät ohratkin on peräisin lähipelloilta.

 

Ensinnä maistettavana oli 12 vuotias Doublewood. Kypsytyksen aikana viski on siirretty tammisesta viskitynnyristä toiseen tammiseen sherrytynnyriin. Suussa ensin makeahko, mutta jättää jälkeen rasvaisen ja oudon hedelmäisen jälkimaun joka roikkuu kielellä pitkään. Niistä hedelmistä ei kyllä tiennyt että mitä ne oli.

 

Toisena rivissä oli seitentoistavuotias tuplapuu. Valmistettu ja kypsytelty samalla periaatteella kuin pikkuveljensä vaihtamalla tynnyreistä toiseen. Makuna taas tämä on ihan toista maata. Viskin mausteisuus räjähtää kielelle kuin chilipommi, kuitenkin laantuen myöhemmin. Kaiken räiskeen ja tulisuuden jälkeen maku muuntuu itseasiassa melko raikkaaksi ja kipuaa nenään. Varmaan hyvää yskänlääkettä tämä!

 

Viimesenä, muttei vähäsempänä sitten arvokas 21 vuotias PortWood. Lisämakua ja luonnetta tähän on haettu kypsyttämällä viskiä Portviinitynnyreissä. Viereisestä pöydästä kuuluu kommentti, että tämä tuoksuisi ihan Remy Martin konjakilta. Itse en tiedä kun en ole konjakkeja niin juonut. 

Edelliseen verrattuna tämä on kuitenkin täysin erilainen. Ilmeisesti viskit pehmenee vanhetessaan. Siinä missä 17v läppäisi suoraan kasvoille, tämä sentään kättelee ennen kuin huitaisee. Hyvin pehmeä ja pyöreän lempeä maku. Tätä joisi ihan mielissään. Vaatisi kyllä sen nojatuolin, hyvän kirjan ja takkatulen. Kivilinnakaan ei olisi pahitteeksi.

Siinäpä ne tällä kertaa. Mielenkiintoista settiä ja odottelen innolla seuraavaa maistelua. Kiitoksia Hospoda Koruna tästä mahdollisuudesta!